Tepottelua - nettipäiväkirja

torstaina 7.12.2006 klo 23.54
Hyvä paha itsenäisyys

Väsyttää. Nyt todella väsyttää. Takana on tosi mukava viikko, mutta tänään siitä on sitten maksettu hintaa oikein korkojen kanssa.

Sunnuntaina Vanhassa Paukussa pidettiin Keskustan lapualaiset 100-vuotisjuhla, joka toimi samalla vaalikampanjani avauksena. Pääsin ministeri Jaakko Nummisen, maakuntajohtaja Asko Peltolan ja kaupunginjohtaja Paavo Latva-Raskun myötä jälleen itseäni parempaan seuraan. Oli hienoa saada ministeri Numminen Lapualle. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa lähes kymmenen vuotta sitten hänen kotonaan, Sipooseen siirretyssä pohjalaistalossa Miijanmäessä, Erkkilän suvun sukujuhlassa. Sittemmin olemme tavanneet useita kertoja ja pikku hiljaa tutustuneet paremmin. Asko Peltolan tunnen suunnilleen samoilta ajoilta, emmekä älyttömän kaukaista (siis näin sukututkijoiden mittakaavassa :) sukuakaan ole. Asko viljelee kotitilaansa Tiistenjoella, jota olen aina pitänyt jonkinlaisena kotikylänäni. En ole koskaan asunut siellä, mutta kun minulta lapsena kysyttiin, mikä oli kotikyläni, vastasin aina Tiistenjoki. Siellä - Lakaluomalla - on isäni koti, ja Tiistenjoen kirkko isäni kotikirkkona on ollut aina jotenkin tuomiokirkkoa läheisempi. Varsinainen kotikyläni Ritamäki - hajanainen asutus vesitornin ympärillä - ei minusta ollut mikään kylä. Enkä osaa sitä vieläkään oikein yhtenäisenä kylänä pitää. Keskustan läheisyys ja yli viiden kilometrin etäisyydet eivät ole antaneet kunnon kylähengelle oikein tilaa kasvaa.

Eilen juhlin itsenäisyyttä Lapualla. Jumalanpalveluksen jälkeen puhuin tuomiokirkon sankarihaudoilla. Siinä paikalla tunnen olevani paljaampi kuin missään muualla. Se paikka tuo nykyajan yltäkylläisyyden ja mitättömät huolemme oikeisiin mittasuhteisiin. En vähättele nykyajan ongelmia, mutta verrattuna veteraaniemme ja lottiemme nuoruuspäiviin pääsemme aika vähällä. Toisaalta arvomaailmamme on monessa suhteessa pyörähtänyt sitten sota-aikojen kohti kalalammikoita. Kukahan olikaan se fiksu, joka vertasi, että kansamme selviää kyllä vaikeina aikoina, mutta selviääkö se rauhan ajasta. Niinpä niin. Kärjistettynä voisi kai kysyä, tarvitsemmeko me aina uuden kriisin nähdäksemme, mikä elämässä todella on tärkeintä. Toivottavasti emme. Ai että ei vakuuta? Ei minuakaan. Ja se on surullista.

Lapualla vietettiin tänä vuonna kovasti poikkeuksellista itsenäisyysjuhlaa. Ei juhlapuheita, eikä virallisia ohjelmanumeroita. Urheilutalolla pidettiin tunnin mittainen musiikillinen juhla, jota ryydittivät pienet näytelmälliset kuvaelmat. Ne kertoivat kehystarinaa yhdestä veteraanipolven perheestä ja heidän arjestaan läpi itsenäisen Suomen. Riskimme erilaisesta juhlasta kannatti. Olin todella tyytyväinen kaikkeen. Neljä kuoroa ja kamariorkesteri sekä joitakin pienen näytelmäroolin esittäjiä - yli 150 esiintyjää kertoi tarinaa menneisyydestämme ja nykyisyydestämme. En unohda koskaan kahta näkyä: sotainvalidi Ahti Saarta vastaamassa lapsikuorolaisten kysymykseen: "Minkä takia te menittä sinne?" ja Keskuskoulun noin 150 lasta laskemassa kynttilöitä sankarihaudoille. Tippa oli linssissä. Molemmissa linsseissä ja vielä poskillakin. Kiitos - mitä muuta voisin sanoa.

Linnanjuhlat jäivät näkemättä. Oman juhlamme jälkeen nukahdin saman tien sohvalle ja heräsin puoli kahdelta yöllä. Sain aamukuuden jälkeen uudelleen unen päästä kiinni, mutta päivä oli kyllä yhtä unennäköä. Tuntuu kuin koko syksyn unirästit ja jännitykset olisivat langenneet kerralla. Siinä yön pikkutunneilla ja tänään selvään ajatukseen törmätessäni mietin itsenäisyyden toista puolta: omaa itsenäisyyttäni. Mua voisi kai hyvin luonnehtia ääri-itsenäiseksi. Ääri-itsenäisyydessä on puolensa - jos on sitten toinenkin puolensa. En muista koska olisin tuntenut oloni niin yksinäiseksi kuin viime yön valveunessa kotisohvallani. Itsenäisyys voi olla henkilökohtaisella tasolla myös vankila. Tai siitä voi tehdä sellaisen. Onneksi sain jo puoli kuudelta purkaa itseäni puhelimessa - autuaita ovat aamuvirkut ystävät. :) Niin paljon kuin yhteisöllisyyden puolesta saarnaan, olisi ehkä syytä taas välissä kurkistaa sinne omien silmien malka-tilanteeseen. Suutarin lapset ovat vissiin taas ilman kenkiä. Suuri aikamme guruajattelija Rölli sanoisi kai tähän, että "Niin sen täytyy olla". Fiksu elukka, tuo karvapallo.

takaisin verkkoblogiin