Tiistaina
27.2.2007 klo 17.30
"Life is full of stories, but the stories
are all one."
Tänään oli hernekeittopäivä.
Vaikkei ollutkaan torstai. Mistähän sekin muuten tulee, että nimenomaan
torstaina tarjotaan herkekeittoa? No enivei, nyt sitä tarjottiin tiistaina.
:) Simpsiöllä oli väkeä vaikka kuinka, ja oli kovasti ilahduttavaa,
että hernekeitolle oli lähdetty myös oikein varta vasten. Kyllä
politiikka kiinnostaa, eikä se ole ihmisille yhtään sama kuka meitä
edustaa. Niinpä iso tykillinen soppaa tyhjeni reippaassa tunnissa - enemmänkin
olisi mennyt. Täytyy hernekeitotella toistekin!
Illalla on vielä
vuorossa puhetilaisuus Kauhajärven koululla Vihriälän Jukan kanssa.
Sitä ennen ehdin kuitenkin näin käväistä kotosalla lukemassa
sähköpostit ja suunnittelemassa tulevia vaalirientoja. Mikähän
ihme refleksi se on, että heti kun kotioven avaa, televisio on pakko avata.
Pakkopakko, vaikkei sieltä mitään aikoisi katsoakaan. Niinpä
se aukeni minunkin televisioni (juu, tv-lupa löytyy=) pitämään
ääntä muuten hiljaisessa poikamiesboksissa. Kannatti avata. Kerrankin.
Joku elokuva oli loppumaisillaan, ja liimauduin tuijottamaan sen kahta viimeistä
minuuttia kuin jalkapuuhun kiinnitettynä. Koko leffan viimeinen virke oli
kuin koko elämänviisauden aforismihuipennus. Kertojan ääni
sanoi: "Life is full of stories, but the stories are all one." Siis
vapaasti käännettynä: Elämä on pullollaan tarinoita,
mutta ne tarinat ovat kaikki yhtä.
Jos olisin buddhalainen, voisin
sanoa valaistuneeni. Mutta kun en ole, sanonpa vain - noh, valaistuneeni. =) Nykypäivänä
on niin kovin muodikasta olla yksilöllinen, yksinäinen ja itsenäinen.
Aika monesti sitä löytää omastakin päästään
ajatuksen, että tämä asia koskettaa juuri minua eikä muita.
Että minulla on vapaus ja valta päättää omasta elämästäni
niin kuin haluan. No niin periaatteessa onkin, mutta kaikilla meillä on myös
vastuu niistä päätöksistä. Ja ne päätökset
koskevat AINA myös muita ihmisiä. Tämän elokuvan vähän
turhankin imelässä loppukaksiminuuttisessa mies sai kuolemansa jälkeen
nähdä kaikki ne ihmiset, joita oli elämässään auttanut
ja joiden elämää hän oli koskettanut. Ja heitä oli paljon.
Jäin miettimään, kuinka paljon meidän kunkin ratkaisuihin
vaikuttaisikaan, jos voisimme nähdä sen ihmisjoukon joita ratkaisumme
koskevat. Juuri ne ratkaisut, joiden ajattelemme olevan ainoastaan meidän
omia asioitamme. Ylämäissämme ja alamäissämme me olemme
kuitenkin yhdessä, rakentamassa tätä yhteistä suurta tarinaamme.
Kiitos teille niin monille, joiden kanssa tänäänkin olen saanut
tätä tarinaamme tehdä. Niin, pakko myöntää. Kyllä
hollywood-hömpässäkin on puolensa. :)
Asioiden yhteisyyteen
törmäsin myös kovin kummallisella tavalla männä viikonlopun
aikana. Olen saanut yli sata puhelua ja aika monta viestiä koskien yhtä
asiaa: olenko elossa. Huhumylly on tiennyt kertoa, että minua on puukotettu.
No ei ole puukotettu, ainakaan fyysisesti. Henkisestä yrittämisestä
en ole ihan varma, koskapa soittajien tietotoimistona ovat olleet vähän
liian usein erään ehdokaskollegan tukijoukot. Haluaisin todella uskoa,
että kyse ei ole mistään poliittisesta pelistä. Se jos mikä
vie vain uskottavuutta koko poliittiselta järjestelmältä. Sovitaanko,
että annetaan tällaisten ikävien tapahtumien kohteeksi joutuneille
ihmisille mahdollisuus toipua rauhassa. Siinä on tragediaa aivan tarpeeksi
ilman huhumyllyjäkin.
takaisin
verkkopäiväkirjan etusivulle
